One halo to go, please!

Sinä päivänä Cora oli henkisessä murtumispisteessä.

Ei tunteellisesti - hän oli toki hetki hetkeltä ärtyneempi ja teräväkielisempi, muttei kuitenkaan vaellellut melodramaattisesti pitkin ahdasta opiskelija-asuntoaan kyynelpisarat silmäkulmissaan ja ahdistus rintaansa kourien. Eikä hän myöskään heitellyt tavaroita seinään tai kirkunut tuskaansa tyhjille seinille. Sen sijaan hän säntäili pitkin poikin välillä omiin jalkoihinsa kompastellen, kiskoen ylös sohvatyynyn toisensa jälkeen ja paukautellen auki erilaisia kaappeja ja laatikoita, tunnustellen ne läpi ripeästi ja hätäisin liikkein. Hänen hermostuneisuutensa kasvoi hetki hetkeltä, sydän pamppaili aina vain lujemmin. Hitto, hitto, hitto.

Hän oli hukannut tupakkansa.

Kaikki muu oli kyllä mukana - tarpeelliset ”hei, tervetuloa vapaaehtoistyöhön, jätä sielusi ovelle” -lehtiset, infopaketit sekä ilmaiset pinssit, joilla turvatalon pitäjät yrittivät epätoivoisesti houkutella lisää väkeä mukaan. Heillä ei ollut varsinaista pulaa vapaaehtoistyöntekijöistä, sillä näitä ramppasi sisään jatkuvasti lukukausittain - he kuitenkin myös katosivat aina välittömästi saatuaan tarvitsemansa opintopisteet, eivätkä koskaan palanneet. Niinpä oli sälytetty Coran tehtäväksi toivottaa kaikki uudet hyväntekijät tervetulleiksi ja antaa näille ensikatsaus YLGBTA:n maailmaan. Kyse oli luultavasti siitä, että hän oli nuorin pitkäaikaisemmista työntekijöistä, ja ilmeisesti kaikki nuoret ihmiset olivat jonkinlaisessa kosmisessa yhteydessä toisiinsa. Salakavalasti Coran harteille oli sälytetty yllättävä määrä vastuuta; oli hänen tehtävänsä tuoda heille lisää pysyvää työvoimaa, ja mikäli tämäkin yksilö loikkisi pakoon sillä hetkellä, kun sai palkkionsa, syyttävä sormi osoittaisi häntä. Cora ei ollut stressaavaa tyyppiä, ja hän oli koko ajan uskonutkin klaaraavansa homman hyvin; hän ei ollut maailman inhottavin ihminen, ja tuskin oli häntä Castrossa odottava tuleva työntekijäkään. He selviäisivät kyllä.

Kunhan hänellä olisi tupakkansa.

Nuori nainen tiesi myöhästyvänsä hetki hetkeltä enemmän. Seuraava bussi - se seuraava, johon hän oli vannonut ehtivänsä jäätyään railakkaasti jälkeen ensimmäisestä - lähtisi pysäkiltä kolmen minuutin päästä, eikä tällä menolla ollut mitään takuuta, että hän ehtisi siihenkään. Tupakkakriisi oli alkanut noin tunti sitten, kun hän oli kivunnut parvekkeelleen aikeinaan ottaa salaiset stressisauhut ennen lähtöä. Avattuaan parveketuolinsa taakse piilotetun purkin hän tajusi kuitenkin, ettei askia enää ollut - hän oli ottanut sen muutama päivä sitten mukaansa baarireissulle ja heittänyt jonnekin palatessaan kotiin. Polttaminen oli yksi pahe, josta Cora ei ollut yrittämälläkään päässyt eroon; hänen lopettamiskokeilunsa olivat vaihdelleet kerrasta poikki -tyylisestä kylmästä rintamasta kaverin hämyiseltä kaverilta lainattuihin hypnoosinauhoihin. Mikään ei toiminut. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että hänen koko tuttavapiirinsä paheksui hänen huonoa tapaansa - ja että se oli niin kallista. Muuten Cora olisi luultavasti vain marssinut lähimpään kauppaan ja ostanut itselleen uuden askin, mutta hän oli asettanut itselleen säännön, jonka mukaan vanhan täytyi tyhjentyä ennen kuin hän sai ostaa uuden. Cora ei ollut pihi luonne, mutta hän oli huonotuloisesta perheestä tullut, köyhä taideopiskelija. Siinä oli jo tarpeeksi syitä saada lieviä huimausoireita joka kerta, kun hän loppukuusta kävi läpi aiempien viikkojen ostoksiaan ja niiden yhteen summattuja dollareita.

Cora päästi turhautuneen äännähdyksen (jonka tarkempi kuvaus ei kaivannut lähempää tarkastelua) ja lyhistyi sohvansa viereen irtikiskottu, nyhjääntynyt tyyny kädessään. Hän oli valmis luovuttamaan. Hänen täytyisi vain hyväksyä nikotiiniton aamunsa, ottaa tavaransa ja jättää ympärikäännetty asuntonsa taakseen. Ja kohdata tuntematon, potentiaalinen vapaaehtoistyöntekijä äreänä ja elämän potkimana. Hienoa.

Hän kampesi itsensä ylös ja pudotti tyynyn takaisin sohvalle, jaksamatta työntää sitä takaisin varsinaiselle paikalleen. Bussi odotti vielä pysäkillä, ja mikäli hän pinkoisi tarpeeksi kovaa, hän voisi vielä ehtiä siihen. Cora tarttui reppuunsa, johon oli aiemmin työntänyt kaikki käännytykseen tarvittavat välineet, ja heitti sen olalleen, työntäen samalla jalkansa puolihuolimattomasti tennareihinsa. Juuri, kun hän oli astumassa kohti ovea ja samalla lopullista luovutusta, hänen jalkansa potkaisi jotakin kevyttä. Coran katse siirtyi alemmas ja osui tuttuun, suuren haun kohteeksi joutuneeseen esineeseen.

Punainen Lucky Strike. Puolitäysi aski.

Cora vilkaisi huultaan purren kelloa ja sitten tupakka-askiaan. Parin sekunnin ajan hän arkaili kahden vaihtoehdon välillä ja lopulta puuskahti turhautuneena, tarttuen askiin ja vetäen sitten etuovensa auki, astuen asuntolan käytävään ja samalla ulkomaailmaan. Pitkät jalat auttoivat nopeassa liikkumisessa, ja käytävävalvojan silmät välttävällä puolijuoksulla hän ehti portaat alas ja kadulle sekä vielä pysäkillä odottavaan bussiin, Lucky Striket edelleen toisessa kädessään. Matka Castroon saatika Mug Shot Caféen ei ollut pitkä, alle kymmenen minuuttia, mutta kävellen huomattavasti hitaampi kuin julkisilla. Bussimatka menikin muutaman muun liikkeellelähtijän kanssa seisten ja tueksi annettuun tankoon takertuen; nainen naputti jalkaansa kärsimättömästi vasten lattiaa ja hypisteli sormenpäillään pysäkkinappulaa, vaikka poisjäämiskohta oli vielä yli kilometrin päässä.

Pysäkiltä jäädessään Cora kiskaisi ensitöikseen askin taskustaan, jonne sen oli hätäisesti tunkenut, ja veti itselleen lähes vapisevin sormin tupakan samalla kun asteli ripein, pitkin askelin kohti sovittua tapaamispaikkaa. Hän oli asioinut kyseisessä kahvilassa aiemminkin, olihan se sopivan lähellä turvataloa (ja lisäksi myi mahtavia leivoksia), ja tiesi hyvin, mihin suuntaan kävellä. Matkalla hän ehtisi hyvin polttaa yhden, tai ainakin edes puolikkaan.

Jos hänellä olisi tulta.

Kun Cora ei ensin löytänyt sytytintä taskustaan, hän naurahti epäuskoisesti, ja alkoi tutkia kädellään toista taskuaan. Ja sitten reppuaan samalla kun käveli - kello kertoi, ettei hänellä ollut aikaa pysähtyä, ellei halunnut olla traagisen, loukkaavan, ylitsevuotavan myöhässä tapaamisestaan. Ja sehän ei voinut olla mahdollista, että hän oli unohtanut sytyttimen asuntoonsa - sillä se olisi aivan liian suuresti kohtalon ivaa, eikä hänellä ollut paljoakaan kärsivällisyyttä kohtalolle sinä päivänä.

Jos Cora olisi ollut lainkaan alttiimpi tunnekuohuille, hän olisi luultavasti alkanut itkeä. Mutta hän ei itkenyt. Sen sijaan hän työnsi Lucky Striket, jotka nyt olivat täynnä murskattuja unelmia ja tärisevää nikotiinintarvetta, takaisin reppuunsa ja harppoi kohti kahvilaa, joka häämötti jo korttelin päässä. Hän selviäisi kyllä. Ehkä tulevalla työntekijällä olisi sytkäri, hän ajatteli toiveikkaasti; he voisivat nauraa hänen rappiolleen yhdessä, kaikki olisi hyvin ja aurinko laskisi iloisen päivän päätteeksi. Kyllä, niin siinä kävisi. Cora kulki viimeiset sata metriä pikavauhdilla ja vilkaisi itseään sivusilmällä ikkunan heijastuksesta ennen sisään astumista; lyhyttä polkkatukkaa oli vaikea saada sekaisin, mutta jollain tavalla hän oli onnistunut siinä. Nainen sipaisi hiuksiaan, muttei jaksanut edes yrittää ihmeitä, vaan sen sijaan hengitti syvään ja käveli sisään kahvilaan loihtien kasvoilleen mahdollisimman kutsuvan hymyn - samalla rukoillen saavansa vastaan jonkun, jonka kanssa itkeä kohtalon ivaa seuraavan tunnin ajan.

Hän kävi kahvilan läpi toiveikkaasti; paikalla oli lähinnä ryhmiä ja pariskuntia. Hänen katseensa pysähtyi nuoreen teinipoikaan, joka istui itsekseen, mutta tällä oli edessään kannettava tietokone, kasa kirjoja ja kasvoillaan ilme, joka kehotti vain jatkamaan matkaa ja jättämään iloiset jutustelut minimiin. Luultavasti ei siis hänen uusi vapaanehtoistyöntekijänsä. Cora jatkoi skannaustaan, kunnes se pysähtyi toiseen kahvilassa istuvaan yksinäiseen; suunnilleen hänen ikäisensä mies, jolla oli vaaleat hiukset, huolitellut vaatteet ja lähes naurettavan kauniit kasvonpiirteet. Coran päässä alkoi välittömästi soida jokin John Mayerin geneerisistä kappaleista; tämä mies näytti siltä ihmistyypiltä, joka pelasti koiranpentuja joenvarsista ja vietti kesänsä rakentamassa kaivoja Keniassa. Mahtavalta materiaalilta turvataloon, tietenkin, mutta ei todellakaan ihmiseltä, jonka eteen hän voisi lysähtää sinä ihmisrauniona, joka sillä hetkellä oli. Hänen täytyisi olla ammattimainen, suopea ja edes jollain tavalla kasassa. Helvetti.

Pokerinaamansa takana kiroten Cora asteli rauhallisesti miehen pöydän viereen ja hymyili hänelle ystävällisesti.
”Hei, sinä olet varmaan Adam?” hän uteli pehmeällä, tasaisella äänellä - ja rukoili samalla ettei hänestä näkynyt se, ettei hän ollut hereillä vielä kaksi tuntia sitten. ”Minä olen Cora Morgan, olen töissä turvatalolla.”

Adamin hymyn kirkkaus oli häikäisevää. Ei häikäisevää sillä jumalallisella, teinitytöt jaloiltaan tempaavalla tavalla, vaan Coran tapauksessa häikäisevää sillä synkällä tavalla, joka sai hänen pakenemisvaistonsa käynnistymään ja stressitasonsa nousemaan lähes automaattisesti. (Kenen tahansa muun kohdalla esimerkeistä ensimmäinen olisi tosin varmaankin ollut oikeampi; jopa Cora, vahva Kinseyn kuutonen, tunnisti helposti, että hänen edessään seisoi harvinaisen komea mies.) Adam lukeutui hänen maailmankuvassaan kategoriaan hyvä ihminen, johon Cora taas ei samaisessa pikku maailmassa edes vilkaissut. Hän ei tiennyt, miksi turvatalossa oltiin luultu hänen olevan hyvää PR-materiaalia vapaaehtoisille, mutta selvästi joku tulisi pian saamaan kenkää.

Adamin noustessa seisomaan Cora pisti merkille olevansa tätä joitakin senttejä pidempi, mikä paransi hänen oloaan. Oli hauskaa olla joukon pisin. Hän kätteli miestä edelleen ylläpitäen luultavasti äärimmäisen pakotetulta vaikuttavaa hymyään. Samalla hetkellä kun hänen kätensä kosketti Adamin omaa, hän kuitenkin tajusi jotain uutta - ei, hän ei yllättäen löytänyt heteroa puolta itsestään tai nähnyt tulevaisuuteen. Cora ymmärsi, ettei tulisi selviämään siitä haastattelusta ilman nikotiinia. Hän tulisi olemaan hermostunut, kireä, lyhytsanainen ja luultavasti loppupeleissä hyvin töykeä. Hyville ihmisille ei voinut olla mitään noista, tai he loikkivat pakoon sen siliän tien.

Niinpä asiallisen kättelyn päätyttyä Cora veti kätensä taskuunsa, jossa hänen Lucky Strikensa odottivat. Pieni vilkaisu kertoi, että Adam oli odotellessaan ehtinyt tilata ja melkein jo juoda loppuun yhden kahvin. Niinpä Cora hymyili miehelle, tällä kertaa asteen verran määrätietoisemmin, ja nyökkäsi tämän omiin taskuihin.
”Tiedän, että tämä kuulostaa hyvin tökeröltä, mutta onko sinulla sytkäriä?”
Hän veikkasi, että Adam opiskeli lääketiedettä tai jotain sen kaltaista - geenitutkimusta, biologiaa, mitä vain terveystieteisiin etäisesti liittyvää. Lääkiksen opiskelijoita oli kahta sorttia; niitä, jotka olivat niin täydellisiä kympin oppilaita, etteivät voisi kuvitellakaan saastuttavansa kehoaan - ja niitä, jotka ymmärsivät, ettei ihminen pysynyt moisessa pyörityksessä järjissään ilman jonkinlaista kemiallista majakkaa, johon takertua tenttien ja esseiden ristiaallokossa. Täytyi vain hartaasti toivoa, että Adam kuului ryhmistä jälkimmäiseen.
”Olen kanssasi aivan rehellinen - heräsin tänään liian myöhään ollakseni toimiva osa yhteiskuntaa, olen luultavasti huonoin mahdollinen valinta mainostamaan järjestöäni, enkä pysty tekemään mitään stressaavaa ellen ole saanut ensin polttaa. Aion siis joko lainata sinulta sytkäriä ja raahata sinut mukanani ulos, jotta voin kertoa lisää muiden ihmisten terveellisistä elämäntavoista, tai sitten aion astella kadulle yksin, taklata ensimmäisen vastaantulijan ja toivoa kitkan sytyttävän tupakkani itsestään.”
Oli hyvin harvinaista, että Cora päästi suustaan vieraan ihmisen seurassa niin pitkän litanian. Tuttu, tarkoitukseton teräväkielisyys kuitenkin siivitti hänen tempoaan. Normaalisti hän vannoi olevansa rauhallinen, hyväntuulinen ihminen, mutta nikotiinintarpeen iskiessä nämä piirteet olivat tiessään.