Post by willow on Sept 8, 2014 23:05:05 GMT 2
the learning curve
cora & amanda
- - -
Cora ei ollut koskaan kuulunut opettajiensa suosikkeihin. Jo ala-asteella hänet oli istutettu luokan perälle käytettyjen vesiväripalettien ja kynäpurnukoiden viereen, pois ikkunoiden ja liitutaulun äärestä. Hän ei ollut laiska sanan varsinaisessa merkityksessä; kun hän kiinnostui jostakin, hän antoi sille jakamattoman huomionsa ja energiansa, eikä hellittänyt hetkeksikään - mutta ikävä kyllä nämä kiinnostuksenkohteet liittyivät lähes poikkeuksetta maalaamiseen, piirtämiseen, musiikkiin tai joskus videopeleihin. Niistä ei lähes koskaan ollut paljoa iloa maantiedon tai algebran opettelussa. Kaiken mielenkiintojensa ulkopuolelle jäävien asioiden suhteen Cora oli lähes säännöllisen unohtelevainen; hän jäi auttamatta jälkeen palautuspäivistä, koeluvuista ja tenttikirjoista, eikä aina muistanut laittaa herätyskelloaan soimaan aamuksi. Taidekoulussa hän oli kuitenkin luullut näiden piirteiden kääntyvän edukseen ja nousevansa vihdoin useamman kuin yhden opettajan hyviin kirjoihin, todella pärjäävänsä kaikilla opiskelujensa osa-alueilla.
Hän oli ollut väärässä.
Tuntui luonnottomalta vaeltaa pitkin yliopiston käytäviä maanantaiaamuna. Hänen luentonsa eivät alkaisi normaalisti ennen puoltapäivää, aikaisintaan kymmentä; pelkkä valveilla pysyminen oli oma, pitkäveteinen taistelunsa. Onneksi hän ei ollut ainoa. Ilmassa oli uupunutta hyväntuulisuutta, eikä Cora pystynyt ylipäänsä ärtynyt luonnottoman aikaisesta herätyksestään; vastaantulevien ihmisten kasvoilla oli sitä hyvää oloa, jota hän oli tottunut siinä oppilaitoksessa näkemään. Jollakulla oli toisessa kädessään kurssikirja ja toisessa paperimukissa höyryävä kahvi. Sen tuoksu sai Coran liikkumaan paria askelta nopeammin, lähinnä pikaisen kofeiininsaannin toivossa.
Ja miksi hän oli hereillä, pukeissa ja koulussa? Koska jossakin ensimmäisen ja toisen vuoden kurssiensa aikana hän oli unohtanut jotain hyvin oleellista - 1900-luvun taidehistorian pakollisen opintokokonaisuuden. Jo pelkkä sanarykelmä sai hänet melkein vaipumaan epätoivoon. Kurssin professori oli yksi taidehistorian laitoksen muinaisimmista, kuivimmista jäsenistä, ja tämän pitämän perspektiiveihin keskittyneen luennon jälkeen Cora oli pitäytynyt miehestä niin kaukana kuin mahdollista. Hän oli luullut kuolevansa puolentoista tunnin aikana vanhuuteen, eikä halunnut enää palata siihen pisteeseen. Ilmeisesti hänen toiveitaan ei kuitenkaan oltu otettu huomioon, sillä nyt hän asteli erästä luentosalia kohti pitkin, vaimein askelin, olalleen heilautetussa laukussa hetki hetkeltä painavampi kirja ja jaloissaan jotain, mikä tuntui etäisesti useammalta kilolta lyijyä.
Luentosalia lähestyessään Cora sulki välillä silmänsä pariksi sekunniksi ja yritti ajatella jotain mukavaa. Hän oli kotona nukkumassa. Hän oli syömässä omenapiirakkaa. Hän oli pelaamassa jotain järjetöntä ammuntapeliä Miken ja Danielin kanssa. Hän oli—
Juuri törmännyt johonkuhun. Cora rekisteröi liikkeen pari sekuntia myöhässä, ja kompasteli omiin jalkoihinsa ottaen hieman tukea seinästä ennen kuin sai jälleen suoristettua ryhtinsä. Yllättävää kyllä, silmät kiinni puolitäysillä käytävillä kulkeminen ei ilmeisesti ollut järkevin mahdollinen ajatus.
Cora kääntyi katsomaan kiertoradaltaan pois tömäyttämäänsä henkilöä. Nuoren näköinen, vaaleahiuksinen tyttö, jonka silmissä oli jotain etäisesti ajovaloihin tuijottavaa peuraa muistuttavaa. Se ei ollut tilanteen huomioon ottaen varsinainen ihme.
”Shit, sorry”, Cora möläytti ja hymyili sitten pahoittelevasti. ”Oletko okei?”
Hän nosti toisen kätensä vetämään lyhyitä, mustia hiuksia kasvoiltaan ja yritti näyttää siltä, että oli juuri keskittynyt ympäristöönsä edes jonkinlaisella aktiivisuudella.
Hän ei luultavasti onnistunut.
cora & amanda
- - -
Cora ei ollut koskaan kuulunut opettajiensa suosikkeihin. Jo ala-asteella hänet oli istutettu luokan perälle käytettyjen vesiväripalettien ja kynäpurnukoiden viereen, pois ikkunoiden ja liitutaulun äärestä. Hän ei ollut laiska sanan varsinaisessa merkityksessä; kun hän kiinnostui jostakin, hän antoi sille jakamattoman huomionsa ja energiansa, eikä hellittänyt hetkeksikään - mutta ikävä kyllä nämä kiinnostuksenkohteet liittyivät lähes poikkeuksetta maalaamiseen, piirtämiseen, musiikkiin tai joskus videopeleihin. Niistä ei lähes koskaan ollut paljoa iloa maantiedon tai algebran opettelussa. Kaiken mielenkiintojensa ulkopuolelle jäävien asioiden suhteen Cora oli lähes säännöllisen unohtelevainen; hän jäi auttamatta jälkeen palautuspäivistä, koeluvuista ja tenttikirjoista, eikä aina muistanut laittaa herätyskelloaan soimaan aamuksi. Taidekoulussa hän oli kuitenkin luullut näiden piirteiden kääntyvän edukseen ja nousevansa vihdoin useamman kuin yhden opettajan hyviin kirjoihin, todella pärjäävänsä kaikilla opiskelujensa osa-alueilla.
Hän oli ollut väärässä.
Tuntui luonnottomalta vaeltaa pitkin yliopiston käytäviä maanantaiaamuna. Hänen luentonsa eivät alkaisi normaalisti ennen puoltapäivää, aikaisintaan kymmentä; pelkkä valveilla pysyminen oli oma, pitkäveteinen taistelunsa. Onneksi hän ei ollut ainoa. Ilmassa oli uupunutta hyväntuulisuutta, eikä Cora pystynyt ylipäänsä ärtynyt luonnottoman aikaisesta herätyksestään; vastaantulevien ihmisten kasvoilla oli sitä hyvää oloa, jota hän oli tottunut siinä oppilaitoksessa näkemään. Jollakulla oli toisessa kädessään kurssikirja ja toisessa paperimukissa höyryävä kahvi. Sen tuoksu sai Coran liikkumaan paria askelta nopeammin, lähinnä pikaisen kofeiininsaannin toivossa.
Ja miksi hän oli hereillä, pukeissa ja koulussa? Koska jossakin ensimmäisen ja toisen vuoden kurssiensa aikana hän oli unohtanut jotain hyvin oleellista - 1900-luvun taidehistorian pakollisen opintokokonaisuuden. Jo pelkkä sanarykelmä sai hänet melkein vaipumaan epätoivoon. Kurssin professori oli yksi taidehistorian laitoksen muinaisimmista, kuivimmista jäsenistä, ja tämän pitämän perspektiiveihin keskittyneen luennon jälkeen Cora oli pitäytynyt miehestä niin kaukana kuin mahdollista. Hän oli luullut kuolevansa puolentoista tunnin aikana vanhuuteen, eikä halunnut enää palata siihen pisteeseen. Ilmeisesti hänen toiveitaan ei kuitenkaan oltu otettu huomioon, sillä nyt hän asteli erästä luentosalia kohti pitkin, vaimein askelin, olalleen heilautetussa laukussa hetki hetkeltä painavampi kirja ja jaloissaan jotain, mikä tuntui etäisesti useammalta kilolta lyijyä.
Luentosalia lähestyessään Cora sulki välillä silmänsä pariksi sekunniksi ja yritti ajatella jotain mukavaa. Hän oli kotona nukkumassa. Hän oli syömässä omenapiirakkaa. Hän oli pelaamassa jotain järjetöntä ammuntapeliä Miken ja Danielin kanssa. Hän oli—
Juuri törmännyt johonkuhun. Cora rekisteröi liikkeen pari sekuntia myöhässä, ja kompasteli omiin jalkoihinsa ottaen hieman tukea seinästä ennen kuin sai jälleen suoristettua ryhtinsä. Yllättävää kyllä, silmät kiinni puolitäysillä käytävillä kulkeminen ei ilmeisesti ollut järkevin mahdollinen ajatus.
Cora kääntyi katsomaan kiertoradaltaan pois tömäyttämäänsä henkilöä. Nuoren näköinen, vaaleahiuksinen tyttö, jonka silmissä oli jotain etäisesti ajovaloihin tuijottavaa peuraa muistuttavaa. Se ei ollut tilanteen huomioon ottaen varsinainen ihme.
”Shit, sorry”, Cora möläytti ja hymyili sitten pahoittelevasti. ”Oletko okei?”
Hän nosti toisen kätensä vetämään lyhyitä, mustia hiuksia kasvoiltaan ja yritti näyttää siltä, että oli juuri keskittynyt ympäristöönsä edes jonkinlaisella aktiivisuudella.
Hän ei luultavasti onnistunut.
